Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Äänettömän ääni

Kesäkanoja Kuntoutussäätiöllä

Lapsuus

Parhaat lapsuuden muistot ovat Lahdesta. Olin silloin kuusivuotias, kun muutimme Lahden Kujalaan. Äitini sai työtä sieltä. Kujalassa toimi silloin maatalousoppilaitos, oppilaat tulivat eri puolilta Suomea ja asuivat siellä, meidän talon yläkerrassa asui heitä. Äitini toimi opetuskanalan hoitajana, minulla ei ollut päivähoitopaikkaa, joten olin mukana kanalassa, opin keräämään munia ja sain ruokkia kanoja, sitten putsasin kananmunia ja asettelin niitä kennoihin. Silloin lapsilla oli vapaus liikkua, missä halusivat, joten muutkin paikat tilalla tuli tutuksi.

On mahdotonta kuvailla ympäristöä ja ilmapiiriä, joka siellä oli: sisäoppilaitos, paljon ihmisiä, lapsilla oli aikuiset saatavilla, jos tarvitsi. Aika pian koulun myötä tutustuin lähialueen lapsiin ja muodostui oma ystäväjoukko, jotka usein kokoontuivat koulutilalle leikkimään. Yhteisöllisyys tuossa paikassa teki minusta minut, opin olemaan eri-ikäisten ihmisten kanssa, sekin on yksi vahvuuksistani. Minulla on edelleen paljon ystäviä, mutta muutama luottoystävä. Kujalan aikana olivat Maija ja Merja luokkakaverit, joiden kanssa olin todella läheinen. Hassua – mutta tyttöjen kanssa tuiki tavallista – etten muista olleeni koskaan kolmestaan missään, aina oli joko tai Maija tai Merja!

Lapsuudessani tapa kommunikoida ja antaa palautetta ei ollut aina lapsiystävällistä. Naapurin kommentti isästäni oli, että hän on hullu. Lapselle tämä palaute ei antanut mitään keinoa selviytyä tilanteessa, jossa isä yritti suhtautua meihin ystävällisesti ja rakastavasti, mutta saattoi suuttua kummallisista asioista. Äidin ja isän riidat hermostuttivat minua. Tulin niistä alakuloiseksi ja myöhemmin tajusin, että ensimmäiset kokemukset masennuksesta liittyivät näihin hetkiin. Kiltin tytön keinot näyttää negatiivisia tunteita olivat olemattomat. Oli helpompaa murjottaa ja vetäytyä itseensä sellaisissa tilanteissa.

 

Varjoja Paratiisissa eli milloin ymmärsin olevani erilainen oppija.

Koulu oli ristiriitainen paikka, toisaalta sain paljon kiitosta taideaineissa. Laulamisessa sain olla kaverini kanssa esittämässä koulun juhlassa laululeikkejä. Olin myös hyvä piirtäjä, äitini mahdollisti tämän – paperia ja kyniä oli aina tarjolla. Koulussa oli töitäni usein esillä. Ensimmäisen luokan keväällä useimmat luokkakaverini osasivat jo lukea ja kirjoittaa, minä en. Vaikeuksia oli myös matematiikassa: numerot menivät väärinpäin ja tehtävät, jotka olivat kirjallisessa muodossa, olivat vaikeita. Keskittyminen tehtäviin, joissa oli useampi osa, oli vaikeaa.

Minusta oli outoa, jos sain kehuja siitä, että hoksasin asioita tai sanallisesti tuotin jotain. En päässyt luku hommissa puusta pitkälle ja nekin luokkakaverit, jotka eivät olleet niin älykkäitä oppivat lukemaan. Tunsin itseni usein epäonnistuneeksi. Kolmannella luokalla tuli sitten englanti oppiaineeksi, sekin oli vaikeaa, koska siinä oli ihan eri säännöt. Kolmannella luokalla sain lukiopetusta – se oli eristävää, koska niitä oppilaita, jotka kävivät siellä haukuttiin tyhmäksi. Lisäksi meillä oli oppikirjana lasten kirja, Pupu Tupuna, koska silloin isotekstisiä kirjoja ei ollut. Into lukemiseen oli olemassa, koska sekä äiti että isä harrastivat sitä ja meillä puhuttiin paljon kirjallisuudesta ja historiasta.

Minulla oli myös vaikeuksia oppia pyöräilemään, luistelemaan ja uimaan – nämä asiat opin kunnolla vasta 12- vuotiaana sitkeän harjoittelun tuloksena. Minulla oli myös kampurajalka, joten juokseminen ei onnistunut, kaaduin usein. Tämä saatiin voimistelemalla kuntoon, isäni harjoitti minua viemällä kävelylenkeille ja neuvoi minua ojentamaan jalkaa suoraan. Itsetunto oli murentunut, kun kaveripiirissä olivat liikunnalliset taidot suosittuja ja tunsin huonommuutta ja häpeää.
Muutto ja kaveripiirin vaihtuminen

Ollessani kymmenvuotias muutimme Hankoon. Asuimme siellä kymmen kilometrin päästä keskustasta, joten olimme todella maalla ja paljon pienemmässä kaupungissa. Lapsia oli kahdessa perheessä meidän lisäksi, joten leikkikavereita ei ollut paljoa. Pikemmin niin, että piti välillä pakosta sietää toisia. Pojat leikkivät/ rakentelivat majoja, retkeilivät ja tarkkailivat lintuja. Me tytöt leikimme nukeilla ja hypimme narua ja veneilimme kesäisin. Kävimme uimassa monta kertaa päivässä. Uudet kaverit olivat kovia kilpailemaan keskenään eri asioista, joten äkkiä joutui kiusatuksi, jos ei pärjännyt kilpailuissa. Kiusatuksi jouduin koulussa myös, minusta kun näki heti, että pahoitin mieleni helposti. Kaipasin takaisin Lahteen: itse kaupunkia, joka oli paljon kiinnostavampi ja elävämpi. Hanko kun oli selkeästi pienempi kaupunki ja talvella lähes pystyyn kuollut. Kaverit olivat myös erilaisia. Neljännellä luokalla sain kavereita helposti ja oli muutama hyvä.

Myöhemmin tajusin olleeni masentunut aika pahasti silloin. Kokemus ulkopuolisena olosta ja itsetunto-ongelmat kärjistyvät, en tiedä huomasivatko aikuiset sitä. Koin maailman ajoittain aika synkkänä paikkana. Lisäksi isäni sairastui silloin ja joutui sairaalahoitoon. Avioeroprosessi alkoi myös silloin, siihen aikaan piti asua vuosi erillään ennen kuin avioero myönnettiin. Se oli silloin harvinaisempaa ja sekin oli asia, josta huomautettiin lapsille – ikään kuin se olisi lasten syy. Isäni asui Lahden asunnossa kotilomien aikana sairaalasta. Me lapset emme käyneet Lahdessa, mutta äitini kävi välillä siellä. Näin isääni näihin aikoihin todella harvoin ja ikävöin häntä, halusin unohtaa huonot hetket ja muistaa hyviä hetkiä. Niitäkin oli: isä oli huumorintajuinen hyvillä hetkillä ja halaili ja piti sylissä meitä lapsia, äitini oli pidättyväisempi silloin.

 

Sairastuminen masennukseen

Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun. Siellä ollessani sairastuin masennukseen ja jouduin sairaalahoitoon. Siihen aikaan se tarkoitti ensin suljettua osastoa ja sitten avo-osastoa eikä nuorille ollut erikseen omaa osastoa. Hoitoaika oli minulla kolme kuukautta, siinä ajassa ehti laitostumaan ja kotiin tullessa ei myöskään ollut kuntoutusta erikseen ja sopeutuminen siviilielämään oli vaikeaa. Terapiaa sain kerran viikossa mielenterveystoimistossa. Koulun aloitus ei onnistunut seuraavana lukukaudella. Myöhemmin pääsin päiväsairaalaan kuntoutumaan: se oli silloin uusi kokeilu, minua se auttoi eteenpäin. Loppujen lopuksi kävin sisäoppilaitoksessa emäntäkoulun. Se sopi hyvin, kun olin koulussa jo valmiiksi, eikä aamuheräämiset ja lähdöt olleet vaikeita enää. Koulun jälkeen sain myös työtä hyvin ja matka kohti aikuisuutta alkoi.

Olin töissä Eläkeliiton Lomakeskuksessa, asiakkaat olivat pääasiassa eläkeläisiä ja heitä palvelin keittiössä. Meidän tehtävämme oli aamupalan laitto ja tiskaus. Lounaalla avustin salaatin laitossa ja perunan kuorinnassa yms. Sitten tiskasimme ja huolehdimme ruoan tarjolle panosta. Asuin työsuhdeasunnossa työpaikan lähellä. Itsenäistyin näinä vuosina, koin työpaikan turvallisena ja esimieheni oli ymmärtäväinen masennusjaksoissa, kun pahoina päivinä minut laitettiin siivoamaan varastoja tai kuorimaan perunoita. En kokenut työtä niin kuormittavana, että olisin tarvinnut sairaslomaa. Tässä auttoi siis ymmärtäväinen esimies.

 

Avioliitto ja perhe-elämä

Menin kihloihin ja sain esikoiseni 28-vuotiaana. Tämä sulhoni oli naapurini veli, joka oli päättänyt tehdä minusta vaimonsa. Minäkin häneen ihastuin, olihan hän komea ja maailmaa nähnyt mies. Siippani oli minua vanhempi ja hänen alkoholin käyttönsä herätti kysymyksiä. Aika pian esikoisen syntymän jälkeen hänestä tuli arvaamaton, eikä aina edes alkoholi selittänyt kaikkea ilkeilyä. Sain toisen lapsen reilun vuoden kuluttua ensimmäisen syntymästä, molemmat olivat tyttöjä. Lapset olivat terveitä ja terhakoita: ensimmäinen oli isänsä silmäterä, mutta toisella oli ilmavaivoja ja oli muutenkin vaativa hoitaa – tyyntyi helpommin minun kanssani. Nuoremman ollessa puolivuotias päädyin muuttamaan erilleen lasten isästä. Opettelin asumaan lasten kanssa ja huomasin, että pärjään ihan hyvin. Tässä vaiheessa äitini ja veljeni sekä entiset työkaverini auttoivat paljon. Päädyin käytännön syistä olemaan kotiäitinä, töihin palaaminen olisi ollut liian kuormittavaa.

Vielä kerran yritimme sovintoa exäni kanssa ja seurauksena oli uusi raskaus. Se ei ollut mieheni mielestä mukava yllätys ja päädymme eroon uudelleen. Asunnon sain Espoosta ja opettelin elämään kaupunkilaisena, sekin oli uusi seikkailu.

 

Työelämän lyhyt historia

Lasten kanssa olin kotiäitinä seitsemän vuotta. Osan ajasta olin hoitovapaalla työpaikastani. Sanoin itseni irti siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt palata takaisin, koska työ oli vuorotyötä, enkä voinut järjestää hoitoa lapsille. Sitten aika pian sen jälkeen rupesin odottamaan viimeistä lastani. Lopullisen eron jälkeen muutimme Espooseen. Siellä lapset ja minä löysimme mieleistä tekemistä: leikkipuistossa oli kerhoja vanhemmille lapsille ja pikkuinen kulki mukana siellä eväiden kanssa. Avoimessa päiväkodissa olimme myös mukana. Sitten, kun kuopus oli kahden ja puolen vuoden ikäinen, hänen päiväkoti uransa alkoi ja menin töihin kodinhoitajaksi eli siivosin ihmisten koteja. Tässä työssä viihdyin pääsääntöisesti hyvin, poissaoloja tuli lasten sairasteluista ja lopuksi minulle tuli krooninen jännetupentulehdus oikeaan käteen. Terveys petti jälleen.

Sanoudun irti työpaikasta ja olin lyhyen ajan toimistosiivoojana, silloin käteni revähti. Myöhemmässä tutkimuksessa todettiin, että käsi pitää leikata. Siihen meni yli vuosi, eikä ollut missään lääkärin kirjauksia epäilyä työtapaturmasta. Mutta epäily on, että käden revähdys oli jänteen repeytymisen syynä. Käden parannuttua hain merkonomikouluun. Lapsen sairaus ja siihen liittyneet hoidot johtivat minun väsymykseen ja lopulta masennus uusi taas. Tällä kertaa sain Kelan terapian ja eläkkeen hetkeksi, sitten oli kuntoutusta, että sain koulun suoritettua loppuun vuonna 2015. Sitten olin työkokeilussa. Sieltä sain hyvät työtodistukset asiakaspalvelusta, mutta huomasin etteivät käteni eikä selkäni kestä kovatahtista hyllytystä.

 

Kuntoutussäätiön aika

Nyt olen ollut Kuntoutussäätiön työttömien toiminnassa kohta vuoden. Minulla on sellainen olo, että kuntoutustoimet kohdallani ovat tulleet liian myöhään, olen päässyt huonoon kuntoon ja ongelmat ovat laajoja. Sellaisen ihmisen on helpompi saada töitä, joilla on yksi ongelma tai sairaus, minulla niitä on monia ja työn pitää olla aika tarkkaan kohdennettua minulle. Stressaannun helposti ja kehoni menee sellaiseen tilaan, etten pysty rauhoittumaan. Minulle tulee helposti uniongelmia ja sitten masennus pahenee. Tällä hetkellä koen kotona olon hyväksi, mutta uudet tilanteet aiheuttavat stressiä. Tänä keväänä sain lyhyen jakson kuvataideterapiaa ja siellä ymmärsin, miten turvallisuushakuinen olen ja syy siihen on juuri lapsuuden ja nuoruuden kokemukset. Kaikissa työpaikoissa olen tehnyt mielelläni työtä, vaikka vaikeuksia on ollut. Vaikeudet yksityiselämässä heijastuvat työhön helposti, toisaalta kokemukset esimerkiksi asiakaspalvelussa antavat buustia; ihmisten kohtaaminen on ollut työn mukava puoli.

Kuntoutussäätiön työttömien toimintaan jouduin outojen sattumien kautta. Olin etsinyt mielekästä tekemistä, kun aktiivi malli pakotti toimintaan. Halusin tietää, oliko eläinten hoito missään mahdollista ja google kertoi, että kesäkanoja oli kuntoutussäätiöllä. Siispä yhteydenotto tänne ja sain onnekkaana hoitaa kanoja kerran viikossa sekä olla mukana kukkien kastelussa yms. Olin myös yhteisissä rentoutusryhmissä, allasvoimistelussa ja muutamilla retkillä. Idea siitä, että omaa hyvinvointiin panostaminen voisi kohentaa muitakin osa-alueita elämässä valkeni pikkuhiljaa. Taloustilanne on ollut koko ajan huono, mutta asiointiapu esimerkiksi Kelan asioinnissa on auttanut, sekä se, että on ollut tietty aika viikossa kun olen hoitanut laskuja ja muita asioita esim. lääkäriaikojen tilaamista. Ehdotus ammatilliseen kuntoutukseen menosta avasi polun Kelan Tules- kurssille, johon en olisi itse osannut hakea. Toivon, että oma vointi paranee sitäkin kautta.

Vuoden alusta siirryin digipajalle, sinne siirtyminen oli vaikeata, koska sain tiedon ex-mieheni kuolemasta. Lasten kanssa rupesimme järjestämään hautajaisia ym. kuolemaan liittyviä asioita Se vei energiaa työskentelyltä, lisäksi minulla oli keväällä leikkaus, josta toipuminen vei aikaa. Pajalla mielekkääksi tekemiseksi osoittautui tämä kirjoittaminen, en ole pitänyt itseäni kovin hyvänä kirjoittajana, mutta tämä imaisi mukaansa. Hain Kelan Tules-kurssille, siellä kohtasin ihmisiä, joilla on samoja terveysongelmia, vertaistuki teki hyvää, myös vinkit liikkumiseen ja painonhallintaan. Nyt asetettiin tavoitteita ennen seuraavaa kurssiviikkoa. Sekin tuntui hyvältä. Sain päätöksen työllistymistä edistävään työkokeiluun pääsystä. Jatkoksi olen ajatellut työkokeilua ja palkkatukipaikkaa.

 

Kirjoittaja

Pitkäaikais Masentunut



Kommentoi artikkelia