Suomeksi
In English
På svenskaKuntoutussäätiö, my 2 cents
Oli lämmin arkiaamu ja matka alkoi Pohjois-Helsingin kukkaisloistosta kohti Malminkartanon lähiötä. Sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä pelkäävänä pienenä kulkijana tämä jo itsessään nosti hikikarpaloita sankarimme otsalle, saati sitten puhua itsestään ja kertoa että olisi hyvä jossakin muka. 
Siitä on vuosia, kun on käyttänyt itsestään superlatiivia tai mitään positiivista sanaa, saati lausetta mutta nyt sitä oltiin menossa haastatteluun kainalot hiessä. Saavuttuaan Malminkartanoon sankarimme tielle julma kohtalo heitti taas uuden esteen… Missä ihmeessä on tämä ihmeidentekijä, jota myös Kuntoutussäätiöksi kutsutaan?
Löydettyään paikalle, hän astui sisään isoista pääovista, jotka muistuttivat villin lännen saluunan heiluvia pyörreovia tai siltä se ainakin tuntui, kun uusi ympäristö ja ärsykkeet virittivät aistit äärimmilleen. Paluuta ei olisi – täytyisi kohdattava oravanpyörä tai yritettävä ainakin kiivetä tikapuita pitkin ”taivaaseen”.
”Voittaa tämä kotona olon” -mantraa toistellen, sankarimme istuu alas haastatteluun. Kuin ikuisen helvetin kahleet olisivat kilahtaneet rikki, sankarimme avasi suunsa eikä loppua ollut näkyvissä – kun alkuun on päästy, antaa mennä vain sanoi jo Irwin vainaa. Hetken aikaa sankarimme tunsi olonsa hyväksi, sosiaalinen kontakti ihmisen kanssa, joka ei ole oma äiti tai Alepan kassa keskellä yötä, sai pelon väistymään. Tämä tunne hämmästytti ja kummastutti pientä kulkijaa – voiko minullekin olla oma pieni paikkani?
Lämmin vastaanotto ja lupaus huomisesta sai sankarimme jopa hymyilemään ujosti, mutta silti pälyilemään ympärilleen – oliko tämä oikea paikka hymyillä niin kuin elokuvissa, kun sankari saa naisen.
Oli sankarimme löytämässä takaisin elämään pimeässä tarvottujen vuosien jälkeen. Se elämä, joka lipui kauas kuin taivaan pilvet, oli nyt käsinkosketeltavana edessä.
Pikakelaus sankarimme ensimmäiseen pajapäivään: Edessä oli uusi lauma, jossa sosiaalinen asema pitäisi ansaita ja se sai taas pälvikaljuuntuvalle nuorelle miehelle harmaita hiuksia. Miten sopeutua? Miten olla? Milloin puhua? Mutta voitettuaan pelon ja rikottuaan suojamuurinsa kuin Berliinin muuri vuonna 1989, alkoi sankarimme ymmärtää, että muutkin ihmiset kantoivat omaa ristiään selässä ja yrittivät.
Sankaristamme kuoriutui se sama sosiaalinen ja iloinen pojankoltiainen, joka oli vuosia sitten jäänyt hiekkalaatikolle huolettomana huomisesta. Nyt tämä sama pojankoltiainen oli noussut tuhkasta kuin feenix-lintu.
Päivät kuluivat ja sankarimme odotti jo aamua uutta päästääkseen vertaistensa joukkoon toteuttamaan itseään. Antoipa hän luvan itselleen jopa unelmoida! Miten tämä liittyy Kuntoutussäätiöön? Oli oja tai allikko miten syvä tahansa, aina on toivoa – ja toivon löysi sankarimme.
Kirjoittaja
Heppatyttö98
