Suoraan sisältöön (paina enter-painiketta)

Äänettömän ääni

Minun tarinani

Entinen palkanlaskija/alustava kirjanpitäjä, tuleva valokuvaaja.

Olin vakituisessa työsuhteessa, ura nousujohteinen. Pitkiä päiviä, kellon ja aikataulujen perässä juoksemista. Vaativia asiakkaita, ei juurikaan omaa aikaa. Työ vei mennessään, vei aikaa vapaa-ajastani sekä äitiydestä.

Sain v. 2012 elokuun viimeinen päivä tietää sairastavani Moyamoya nimistä harvinaista aivoverenkiertohäiriötä. Lääkäri ei osannut tarkalleen kertoa kyseisestä sairaudesta. Aloitin 2 -vuoden ”salapoliisityön” ottaen selvää kaiken mitä tähän sairauteen liittyy ja sanonta ”Tieto lisää tuskaa” piti paikkaansa.

Loin sivuston Eurordis -sivulle (Rare Connection), jossa samaista sairautta sairastavat ihmiset voivat saada ensi käden tietoa. Konsultoin neurologeja, olin yhteydessä asiantuntioihin ulkomaita myöten. Kun sivusto lanseerattiin, oli meitä 4, nyt sivustolla taitaa olla muutamia satoja. Tämä siksi, että sairaudesta ei saanut tietoa suomeksi eikä ruotsiksikaan.

v.2013 päivälleen samana päivänä, kun vuosi sitten sain tietää sairaudestani, isäni kuoli. Tämä oli minulle isompi shokki kuin sairauteni. Isäni oli minun kallioni, minun paras ystäväni. Tänä samaisena vuona sanouduin irti vakituisesta työsuhteesta johtuen sairauteni huonosta tilasta, ambulanssikyydit tulivat tutuiksi kuin myös sairaalan laitteet ja lääkkeet.

v.2014, 2016 ja 2018 keskimmäinen poikani joutui vankilaan (suorittaa tällä hetkellä vankeustuomionsa loppuja). Tästä saisi kirjoitettua ihan vaikka romaanin, joten en mene siihen sen syvällisemmin.

Viime vuona 2018 sairastuin masennukseen. Kuoleman ajatus oli läsnä 24/7, pidin sitä hyvänä takaporttina, mikäli tulee lisää kiviä reppuun. En nähnyt varsinaisesti mitään iloa elämässäni. Ainut mikä toi lohtua ja oli paras kaverini, oli kamerani. Kamera antoi minulle sen turvakuplan, jota kovasti kaipasin. Kuvia ottaessa koen meneväni maailmaan, jossa ei ole surua tai kipua.

Tieni Kuntoutussäätiölle johti TYP:n kautta. Minulla oli TE -keskuksessa ihana työntekijä, joka itse siirtyi TYP:n puolelle ja otti minut ikään kuin mukaansa, hän järjesti minulle paikan Kuntoutussäätiön digipajalle. Hän oli se, joka oikeasti kuunteli minua.

Olen ollut Digipajalla marraskuusta 2018 saakka ja saan olla toukokuulle 2019 asti.

Aika Kuntoutussäätiöllä on ollut ihanaa aikaa, olen kokenut olevani pitkään aikaan onnellinen. Olen saanut tehdä kaikkea valokuvaukseen liittyvää sekä olla mukana monenlaisessa projektissa. Kaikki tämä on lisännyt uskoani siihen, että valokuvaus on se mitä haluan tehdä ammatikseni. Olen saanut tukea ja kannustusta ihanien ohjaajien taholta.

Olen miettinyt mikä Kuntoutussäätiön rooli on ollut tässä päätöksessäni ja tullut siihen tulokseen, että se on juuri se tekeminen ja muiden usko minuun sekä osaamiseeni. On tarjottu kanavia ja vaihtoehtoja miten lähteä viemään unelmaani eteenpäin. Pajalla on muutenkin tekemisen meininki.

Jos minulta kysyttäisi suosittelenko Kuntoutussäätiötä yhtenä vaihtoehtona kuntoutujalle, joka haluaa palata takaisin työelämään, joko entisiin työtehtäviin tai löytää itselleen uuden uran, on vastaukseni ehdoton kyllä. Minun kohdallani tämä on toiminut.

Jännittyneenä, iloisena ja positiivisena suhtaudun tulevaan ja kaikkiin uusiin haasteisiin. Voisin kuvailla itseäni omana elämäni menestystarinana.

Kirjoittaja

Tiina Ropponen


Julkaistu: 1.4.2019
Avainsanat: , , , ,

Kommentoi artikkelia